Moro, kirjoittelen tätä kahvilassa New Yorkissa. Heti kärkeen pahoittelut jos asettelu tökkii. Kirjoitan tätä iPhonen WordPress-appsilla josta ei ole juurikaan kokemusta.

Olen reisussa puhtaasti lomalla, tekee muuten aika gutaa. On suhteellisen outoa matkustaa ilman 20kg kamerareppua. Lentokentillä liikkuminen on aika paljon kevyempää ja turvatarkastukset sujuvat kuin tanssi. En tietenkään matkusta ilman kameraa, ei sentään. Tällä reisulla noudatetaan sanontaa “the best camera is the one that’s with you” mukana kulkee iPhonen lisäksi Olympuksen Pen EP-L2 sekä Nokian N8. Tuota Noksua en ole vielä käyttänyt, vaan oon pääasiassa raapinut lomakuvat tolla Penskalla. On erittäin näppärä kamera, pieni, kevyt ja sillä tulee hyvää jälkeä. Tämän innoittamana tarttui B&H:sta mukaan sukellusboksi kyseiselle kameralle.

Täällä joku kuvaa kokoajan jotain. Minne vaan katsoo niin aina näkee jonkun ottavan valokuvaa. Varsinkin ns. markettijärkkärien määrä on valtava. Halvempien Canonin ja Nikonin järjestelmäkameroiden myynti on näköjään valtavaa. Mielenkiintoista on huomata että monet joilla tuollainen kamera on kuvaavat aivan järjettömiä määriä. Ei siinä, valokuvaaminen on jokaisen henkilökohtainen juttu ja kaikki saa kuvata just niin kuin haluaa. Mutta… Silloin kun kulkee museossa ja lähes jokaisen työn kohdalla vain pysähtyy, näppää kuvan ja jatkaa matkaa, niin rupean epäilemään homman mielekkyyttä. Varsinkin kun ottaa valokuvia valokuvista.

Olen itse aina mennyt ajatuksella, museossa työt on esillä hienosti, kokemus on kokonaisvaltainen ja sen pitääkin olla siinä hetkessä koettu. Voin toki olla väärässä.

Tuntuu että kuvaamisesta on tullut itsetarkoitus. Koska harrastan valokuvausta niin kuvaan kaiken minkä näen. Mun mielestä tuolloin jää paljon kokematta ja näkemättä, sekä se hyvä, muistoja täynnä oleva kuva ottamatta..